Maisteri kasvattaa, elämä opettaa

Vapaamuurarit hakevat mahdollisuutta henkiseen kasvuun, lehden mukaan. Elämä on sikäli epäreilua, että toiset joutuvat hakemaan mahdollisuutta henkiseen kasvuun, kun taas toisille näitä mahdollisuuksia tipahtelee pyytämättä ja jatkuvalla syötöllä, kuin fakseja virkamieheltä. Henkisen kasvun hakemista hankaloittaa se, että henkinen kasvu tapahtuu eläessä, ei opetellessa.

Konsulttien ja asiantuntijoiden mukaan itsensä ja maailman saa valloitettua asettamalla tavoitteen, sitoutumalla siihen ja työskentelemällä kaikin mahdollisin keinoin sen saavuttamiseksi. Lois P. Frankel opastaa kirjassaan ”kiltti tyttö ei rikastu”, että rikastuminen vaatii kahta asiaa: talouden suunnittelua ja taloudellista ajattelua. Frankel antaa myös neuvoja uuden rikkaamman elämän saavuttamiseksi vinkeillä, jotka vastaavat urheilijoiden käyttämiä mielikuvaharjoitteita: kuvittele elämäsi sellaiseksi kuin sen haluaisit, kerro visioistasi ihmisille ja tutustu unelmansa toteuttaneiden ihmisten tarinoihin. Ei sinänsä huonoja neuvoja. Lausahtihan jo aikoinaan suosittu suomalainen rokkari samansuuntaisesti sanoessaan ”sun tarvii varoo mitä sä haluut koska sä saat sen.”

Voisivatko siis kuitenkin vapaamuuraritkin saavuttaa henkisen kasvun käyttäen hyväkseen samoja menetelmiä? Asettamalla tavoitteen henkisestä kasvusta, sitoutumalla kuvittelemaan sitä millaista on olla henkisesti kasvanut ihminen, tutustumalla henkisen kasvun kokeneisiin kanssakulkijoihin ja kertomalla tavoitteestaan muillekin. Ai niin hehän jo kertoivatkin..

Kuten otsikko kuului: ”maisteri kasvattaa, elämä opettaa”. Erilaisia näkökulmia ja tietoa asioista voi etsiä ja opetella, mutta henkinen kasvu tulee vasta kokemalla asiat, useimmiten tuskan kautta. Tuntemalla, ei tietämällä.

Parempi ihminen

Ruhtinas näyttää levolliselta ja hymyilee. Hän kertoo vihdoin keksineensä elämän tarkoituksen. Ruhtinas kehottaa elämään niin, että joka päivä voi huomata olevansa hiukan parempi ihminen kuin oli edellisenä päivänä. Tämä riittää, sanoo Ruhtinas. Talvisena päivänä, itse asiassa 21. päivä helmikuuta, asia oli hänelle valjennut. Se tuli kuin valaistuminen. Ruhtinas kävi lävitse monen tunnin raskaan taistelun itsensä kanssa ja sitä seurasi herääminen, vapaus.

Jos uskoo, että elämä on Luojan antama, niin sehän on täydellinen jo syntyessään, eikä sitä voi eikä saa yrittää parantaa. Ruhtinas ajatteleekin, että ihmisen täytyy haluta ennen kaikkea hyvää itselleen. Tärkeintä on yrittää pitää huolta itsestään ja heti sen jälkeen toisista. Jos ei huolehdi itsestään ei voi myöskään kantaa vastuuta muista ja huolehtia heikommista.

Päivä päivältä paremmaksi tuleminen voi vaikuttaa vaativalta ja haasteelliselta tehtävältä, mutta Ruhtinaan mielestä se ei ole sitä. Ei ole tarpeen kilvoitella itsensä tai muiden kanssa. Kenenkään ei pidä kerätä ylen määrin rikkautta, viisautta, hyvyyttä, materiaa tai muiden hyväksyntää. Ruhtinas toteaa, että vähemmän antaa enemmän. Vapaus kasvaa luopumisen kautta. Itsestään ei kuitenkaan saa luopua. Omista arvoistaan ja itselleen tärkeistä asioista tulee saada pitää kiinni. Kun ihminen tunnistaa itselleen arvokkaimmat asiat elämässään ja vaatii itselleen oikeuden niihin, voi hän elää elämäänsä omana itsenään, vapaana. Parempana ihmisenä sekä itselleen että muille.

21.4.2009 Wanha Jokela

Naisen käyttöohjeet:

1.  Anna lahjoja
2.  Ruoki ravintolassa
3.  Kehu anoppia
4.  Kuuntele kavereita

...ja toivo parasta, mutta älä turhaan odota että näilläkään pärjää!

2008

Miehen käyttöohjeet:

1.  Anna
2.  Ruoki
3.  Kehu
4.  Kuuntele

1998

Työ rahan arvoista vai raha työn arvoista?

”Siul on mies, siltä rahat” sanoi miespuolinen ystäväni juuri hetki sitten. Kerroin, että täytyy kirjoittaa perustulosta. Hän oli sitä mieltä, ettei mitään perustuloa tarvita, koska hänkin eli kolme vuotta ilman mitään tuloja. Oli opiskelijan statuksella, mutta käytännössä hoiti sairasta isäänsä kotona. Väitin, että juuri sen takia perustulo voisi olla hyvä ajatus. Olisi ihmisellä edes joku säännöllinen tulo koko ajan. Ei tarvitsisi pudota tyhjän päälle kun elämäntilanteet muuttuvat.

Niin kuin nyt itsellänikin. Kerroin ystävälleni, ettei minulla ole nyt juurikaan tuloja, kun opintotukikin loppui. Tympeältä tuntuu, että aikuinen ihminen olisi taloudellisesti riippuvainen toisesta. Ihanteelliselta kuulostaisi tilanne, että olisi perustulo, jonka suuruus ja sen saaminen olisi riippumaton siitä mitä ihminen tekee ja milloin tekee. Ei olisi väliä sillä, katkeaako määräaikainen työsuhde viikon vai vuoden kuluttua. Vai tekeekö mitään. Silloin olisi ehkä mahdollisuus keskittyä tekemään jotain, luomaan uutta ja saamaan ehkä jotain aikaiseksikin. Tai sitten vaan elää, kärsimättä ehkä hiukan vähemmän stressistä, kuin joutuessaan koko ajan miettimään taloudellista selviytymistä päivästä seuraavaan. Kiteytettynä: valitaanko tulon epäjatkuvuuden ja työn jatkuvuuden yhdistäminen, vai palkkatyön epäjatkuvuuden ja tulon jatkuvuuden yhdistyminen.

Ajatuksena perustulo on kuitenkin monelle ihmiselle käsittämätön. Ei haluta ymmärtää, että miksi jonkun pitäisi saada rahaa tekemättä mitään, lorvailemalla muiden kustannuksella. Työn tekemisen arvostus on korkeaa. Vai onko se mahdollisesti niin, että omaa työtä arvostetaan niin paljon, ettei nähdä toisen työn ja elämän arvoa. Koska itse joutuu raatamaan, niin on pelkästään kohtuullista että muutkin raatavat. Jos eivät raada, niin sitten kärsivät, oma moka.

Huomaa, että ihmisten mielissä on olettamus joidenkin töiden korvattavuudesta ja toisiin liittyvästä vapaaehtoisuudesta. Toisaalta ajatellaan, että vain työtyössä tehty työ on arvokasta ja tuottavaa ja sitä kautta palkkansa arvoista. Kotona tehtävä työ tai vapaaehtoistyö vaikuttaa olevan edelleen aliarvostettua ja jotenkin luonnostaan lankeavaa.

Suomen sosiaaliturvan yhtenä ongelmana on työperustainen sosiaaliturva (ansioturva). Tämän seurauksena kaikki kehittämistoimet ovat keskittyneet sinne, missä ollut voimaa taistella omien asioiden puolesta (kolmikanta). Vaikka nykyisin palkkatyöläisten osuus pienenee, perustuu sosiaaliturva edelleen työperustaiseen järjestäytymiseen. Tarvittaisiin suuria rakenteellisia muutoksia. Muutosta ei kuitenkaan voi tapahtua millään alueella ennen yhteisiä konflikteja ja tiloja, joissa keskustellaan yhteisistä asioista. On rakennettava yhteisiä paikkoja tai tiloja, joissa voi astua konfliktiin, joissa voi ilmaista omaa erilaisuuttaan. Eikä niin, että jokainen rakentaa omaa kulttuuriaan omissa oloissaan.

Antiikin Kreikassa vapaalle miehelle sopivaa työtä olivat maanviljelys tai sotiminen. Maanviljelyksen vastakohta oli tuotteita tuottava työ, käsityöläisyys, joka tekee ihmisestä pehmeän, pelokkaan ja laiskan. Maanviljelys rinnastui sodankäyntiin. Nämä olivat oikeita töitä. Kreikkalaiset olivat päivät pellolla ja illat harjoituksissa sotaa varten. Kreikkalaisen krematismin mukaan rahan hankkiminen ei saa olla työnteon päämäärä. Rahan hankkiminen alistaa ihmisen, tekee ihmisestä rahan orjan. Kapitalismi on rikkautta rikkauden takia. Kapitalismi alistaa työn rahan, pääoman kasvattamiseksi.

Prekarisaatiosta

Työsuhteet muuttuvat luonteeltaan. Palkkatyösuhde on väistymässä ja normaalin palkkatyöläisen hahmo katoamassa. Työsuhteet muuttuvat episodeiksi, pätkiksi, projekteiksi ja valmentautumisiksi seuraavaan työhön. Ero työn ja työttömyyden välillä katoaa. Koko elämä on työaikaa, olipa töissä tai ei. Työssä ollessaan työntekijä on varattuna, työttömänä tai pätkätyöläisenä taas varalla. ”Olla työllistetty merkitsee varattuna olemista. Olla koulutettavana tai työtön merkitsevät varalla olemista”. Ihminen haluaa olla haluttu ja tarvittu, mieluummin varattu kuin varalla. Holvas ja Vähämäki (2005) kutsuvat pätkätyöläistä TTT:ksi eli ”tarvittaessa töihin tulevaksi”. Työhön kutsuttu TTT tekee työnsä huolella, mahdollisimman huomaamattomasti, aiheuttamatta turhaa vaivaa tai häiriötä. Työntekijä joustaa, joka suuntaan, aina sitä itse edes huomaamatta ja toivoo työsuhteen kestävän tällä kertaa mahdollisimman pitkään.

Palkkatyöläisen paikan ottavat prekaarit työnmuodot, jotka eivät enää olekaan epätyypillisiä, poikkeuksellisia tai väliaikaisia. Prekaarista tulee normaali tila, joka koskettaa lähes jokaista, ei ainoastaan marginaaliryhmiä. Prekarisoituminen ei ole tulos poliittisista päätöksistä tai juridisesta asemasta, vaan tuotanto-organisaation ja työjärjestyksen muutoksesta. Prekarisoituminen heikentää ihmisten tulevaisuuteen orientoitumista, kun ei uskalleta tehdä asioita tulevaisuuden epävarmuuden takia. Kaikkea lykätään, sitoutumista, perheen perustamista, lasten saamista ja asunnon hankkimista.

Työ on yhä useammin rajatonta ja epämääräistä. Se ei sijoitu enää välttämättä tehtaaseen tai toimistoon vaan verkostoituu yli tilallisten rajojen. Ajaltaan nykyinen työ on loputonta. Se pyrkii sekoittumaan koko elämän aikaan, tulee töistä kotiin ja vapaa-aikaan. Ihmisen on oltava kiinnostunut kaikesta, välittämättä mistään. Mihinkään ei saa sitoutua liian pitkäksi aikaa. Työn älyllisyys kasvaa vaikka työ ei välttämättä olekaan kvalifikoidumpaa. Työ on paljolti informaation käsittelyä. Koulutuksen tavoitteet muuttuvat pikkuhiljaa, ja ihmisistä ei enää edes yritetä kouluttaa jonkun tietyn alan erityisosaajia, vaan annetaan erilaisia valmiuksia tai potentiaalisuuksia tehdä lähes mitä työtä tahansa. Työntekijän on oltava valmis kouluttautumaan jatkuvasti vaikka ei saisikaan lupausta valmentautumisen jälkeen odottavasta työpaikasta.

Työhön sitoudutaan koko persoonallisuudella. Palvelustyöläinen myy itsensä; aikansa, taitonsa kykynsä, persoonallisuutensa, jopa perheensä. Uusi ”tunnetyö” ja kognitiivinen ”tietotyö” vaativat palvelukseensa nämä työntekijän näkymättömät ja henkilökohtaiset kyvyt, niin sanotut yhteisöresurssit. Uusi työ muuttuu koko ajan ja vaatii työntekijän sopeutumaan muutoksiin ja vaihteluun. Työ on sosiaalista ja vaatii sosiaalisuutta ja kommunikaatiotaitoja työntekijältä. Tietoyhteiskunnan työn muoto on aivotyö. Se on epämääräistä, liikkuvaa, näkymätöntä ja vailla määrättyä paikkaa. Tästä rikkonaisuudesta ja hajanaisuudesta syntyy aivotyön innovatiivisuus. Ongelmaksi on muodostunut aivotyön hallinnointi ja kontrollointi. Aivotyön hallinnointi ei suju kuriyhteiskunnan toteuttaman tiettyyn paikkaan sijoittamisen tai ruumiin kontrolloinnin kautta, vaan perustuu tiedon kontrollointiin.

Kaamos

Tänään alkoi kaamos. Se syntyy päässä. Kuten viha ja rakkaus, elämä ja kuolema. Elämä on kuolemista, silti elämän tarkoitus on elää.

Kuolema tekee taiteilijan, kuolema tekee ihmisen. Ystävän isoisä kuoli, taiteilija elää, koska kuoli. Muistot elävät, ihminen kaipaa ihmistä.

Lapsi kysyy ” äiti, milloin sinä kuolet?” Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Elämän tarkoitus on elää, mutta uskaltaako elämässä elää?

Kaamos. Musta, pimeä, synkkä. Se syntyy päässä.

27.11.2006. Torikatu 7, Joensuu.

On äiti laittanut kystä kyllä, HK:n kääre on lampaalla yllä...

Olen taas kerran saanut ”nauttia” pussilasagnea, ranskalaisia perunoita pakastealtaasta ja jauheesta vatkattua vadelmavaahtoa jälkiruoaksi juhlalounaalla. Yäk!

Kevään juhlasesonki lähestyy. Pääsiäinen on parin viikon kuluttua, siitä muutama viikko niin on vappu ja heti kohta äitienpäivä. Tärkeitä päiviä halutaan juhlistaa kutsumalla sukulaisia ja ystäviä koteihin ja tarjoamalla suussa sulavia herkkuja ja huolellisesti valikoituja juomia palan painikkeeksi.

Vaikka lehdet pursuavat toinen toistaan herkullisempia ruoka- ja leivontaohjeita ja kokit esittelevät televisiossa taitojaan kehitellen entistä houkuttelevampia annoksia kaiken kansan ihmeteltäviksi, niin kodeissa tarjotaan eineksiä.

Oikean ruoan tarjoaminen vähenee vuosi vuodelta. Einekset ja muut valmissörsselit valtaavat myös juhlapöydät. Kummallisinta tässä on se, että einesateriointiin ovat lähteneet mukaan ne ihmiset, joiden tiedämme osaavan valmistaa hyvää, suomalaista ruokaa. En minä eineksiä eteeni saa ikäisteni tai nuorempien ihmisten kesteissä, vaan mummojen, kummien ja anoppien juhlapöydissä. Juhlaruoan erottaa arkiruoasta enää usein vain kattaus, joka onneksi on yleensä mallikkaasti hoidettu.

Jos ei jaksa, halua tai osaa valmistaa juhlaruokaa, ei sitä pidä tehdä ainakaan eineksistä. Mallia kannattaa ottaa vaikka ranskalaisista rouvista, jotka tarjoavat hyvää, juhlavaa, ammattilaisten valmistamaa ruokaa kotikekkereissään. Ja kiertää kauppojen jauheidenvaahdottajakonsulentit kaukaa.

Läheiset voi kutsua vain seurustelemaan eikä syömään. Vapun aikaan lasillinen kuohuviiniä ja tuulihattu voi olla aivan riittävä tarjottava. Nykyään jokaisella on kotona yleensä riittävästi ruokaa, joten kylään ei kenenkään tarvitse lähteä nälkäänsä tyydyttämään. Juhlalta odotan yhdessäoloa, seurustelua ja jotain pientä, mutta kunnollista naposteltavaa.

Nimim. Kotikokki minäkin

Kuka keksii oikean rakkauden

Yksi puhuu kevyestä rakkaudesta, ”kevyt suhteesta”, joka tuntuu mukavalta, mutta johon ei kuitenkaan sitouduta. Hän uskoo, että rakkaus muodostuu mieleenpalauttamisesta, muistoista rakkaasta ja yhteisistä hetkistä. Rakkautta täytyy opetella osallistumisen, auttamisen, kuuntelemisen ja jakamisen kautta. Kuinka voi väittää toisen suhdetta ”kevyt suhteeksi”? Ovatko tunteet samalla ”kevyt tunteita”? Täytyykö oikea rakkaus siis opetella? Vai muuttuuko ”kevyt suhde” oikein toimimisen oppimisen kautta ”painavaksi suhteeksi”? Onko ”kevyt rakkaus” samalla tavalla haitallista kuin kevyt savuke? Vai voisiko ”kevyt suhde” ollakin terveyttä edistävää? Ihan niin kuin kevyt maito, tai jopa rasvaton…

Toinen kertoo ”hullusta rakkaudesta”, joka repii, raastaa ja näyttää toivottomalta, mutta yllättäen siitä löytyykin jotain todella syvällä tasolla olevaa yhteyttä. Puhuminen ei välttämättä johda mihinkään, sillä puhuminen on aina analyyttistä, tunteminen ei. Kolmas kertoo, että rakkaus on kykyä pitää huolta toisesta ja ottaa vastaan huolenpitoa. Puhuminen on hänen mielestään syvää läheisyyttä ja läheisyys lisää rakkautta. Eikö voi olla rakkautta, jos ei ole mahdollisuutta pitää huolta ja hoivata? Tai ottaa vastaan huolenpitoa? Vai synnyttääkö rakkaus aina automaattisesti tämän hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen tarpeen?

Neljännen mielestä rakkaudessa on kyse jännitteestä tai energiasta kahden ääripään välillä. Kun virta loppuu loppuuko rakkaus kokonaan? Tyhjeneekö paristo kerralla vai pikkuhiljaa hiipuen? Otetaanko rakkauden vähenemiseen lääkkeeksi puhuminen ja oikeiden toimintamallien opetteleminen? Vai kannattaisiko turvautua hormonien voimaan ja kokeilla löytyisikö apu oksitosiinista tai feromoneista? Mikä se oikea rakkaus siis on? Se rakkaus jollainen rakkauden tulee olla?

Minäkö rakastunut?

Kauemmin eläneenä uskallan yrittää valottaa rakastumisen outoa ilmiötä. Yleensä sitä on itse viimeinen mohikaaneista, joka huomaa jotain tapahtuneen. Ensioireita, kuten villiä vipinää, hervotonta hilpeyttä ja kohtuutonta kiinnostusta ennen aivan vierailta tuntuneisiin asioihin on kyllä ollut jo jonkin aikaa havaittavissa. Toisaalta olo tuntuu harvinaisen siistiltä, mutta jotenkin systeemit ovat kyllä aivan sekaisin.

Jos olet aivan varma, että et kerta kaikkiaan halua kokea tätä järisyttävää uutta fiilistä, niin nyt viimeistään täytyy paeta. Etsi uusi uhri josta kiinnostut tai vaihda kiireesti paikkakuntaa, ainakin vähintään koulua. Kaikkein paras keino on tietenkin hankkia ihastumisen kohteesta joitain epämiellyttäviä tietoja. Jos et itse keksi mitään, niin paras kaverisi kyllä varmasti auttaa mielellään. Voit myös itse heittäytyä aivan karseaksi. Jätä esimerkiksi meikkivoide aamulla pois naamarista, niin eivätköhän ylimääräiset kiihdyttelyt ympärilläsi laimene.

Siinä vaiheessa kun tuo toivoton myöhästelija ja kaiken sotkija alkaa tuntua atmosfäärin mielenkiintoisimmalta olennolta, jota ilman et voi viettää edes yhtä iltapäivää, ei enää mitään ole tehtävissä. Se on menoa nyt. Varaudu siihen, että alat tupee hulmuten surffailla kaikissa oudoissa tilanteissa ja tilaisuuksissa oman mussukkasi takia.

Rakastuminen on nastaa, mutta se on myös karmeaa. Siitä kannatta nauttia niin kauan kuin se kestää. Ja sehän kestää koko eliniän, se vain saattaa välillä vaihtaa kohdetta. Sitä on aivan pakko saada lisää kun sen on kerran kokenut.

Sydämellisen suloista ystävänpäivää!

Karjalainen vieraanvaraisuus valikoituu.

Hyvässä keskiluokkaisessa perheessä ei enää keitetä vieraille kahvia. Vai voisiko se olla niin, että keitetään, mutta vain hyville vieraille. Silloin on vielä kivaa, kun on vara valita, vara valita vieraita ja vieraista ne, joille keitetään kahvia. Tuttavaperheellä on tuttu, eräs aivoverenvuodon kokenut mies. Tämä mies on hyvin sosiaalinen ja avulias ihminen, mutta ehkä vähän omalaatuinen…Miehellä on paljon tuttuja, joiden luona hän mielellään vierailee. Hänen luonaan ei taida paljoa vieraita käydä. Tämä mies oli taas kerran mennyt tuttavieni luokse kylään ja kertonut olleensa kolme tuntia aamulenkillä, hiihtämässä ja nyt janoinen ja pyytänyt keittämään kahvia. ”Myöhän ei siihen hommaan ruveta, saa olla sitten joka kerta keittämässä.” Kertoivat.

Huono tuuri

Papalla on ollut huono tuuri. Pappa on pian yhdeksänkymppinen. Harmittaa vaan, kun on ollut elämässä huono tuuri. Pappa oli ollut viisi vuotta yhteen menoon sodassa. Sodan päätyttyä lääkärintarkastuksessa Pappaa oli sanottu sairaaksi mieheksi, vaikka hän oli vain väsynyt ja laiha. Oli merkitty paperiin P2. Kyllä oli Papalla huono tuuri. Jos olisi laitettu P1, pääsisi Pappa joka vuosi kuntoutukseen ilman lääkärintarkastusta. Tänä vuonna Pappa ei päässyt ollenkaan, vaikka kävi taas, ihan sitä varten lääkärissä. Pappaa oli taas sanottu sairaaksi ja ehdotettu että hoidetaan ensin terveys kuntoon ja katsotaan sitten sitä kuntoutusta. Papalla on ollut todella huono tuuri. Pappa on syntynyt kuukautta liian aikaisin. Jos olisi syntynyt kuukautta myöhemmin, saisi eläkettä 60 % työtulosta, nyt saa vain 39 %. Papalla oli aikoinaan hyvä palkka. Mutta on huono tuuri, ja syntynyt kuukautta liian aikaisin.

Järkytyksiä vuokrattavana

Matti Wuori (2005) kirjoittaa, että ”elämämme on taantunut niin tasaiseksi ja tylsäksi, että enää vain järkytykset tuovat siihen merkitystä ja mieltä." Totta varmastikin. Harvoinpa kuulee dramaattisia elämänvaiheita elävän ihmisen valittavan itsensä elämän ulkopuolella olevaksi tuntemista tai sitä kuinka tylsää elämä on. Elämä ei kriisin kohdatessa varmasti ole ainakaan tylsää. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elämä olisi mukavaa tai ongelmatonta. Päinvastoin. Silloin kun ihmisellä on selkeä konkreettinen ongelma tai hankala elämäntilanne, hän on äärimmäisen tiukasti kiinni elämässä ja osaa havaita elämän perusasiat. Eksistentiaalisia ongelmia tai oman olemassaolon tarkoitusta harva kriisissä oleva ihminen pohtii. Jokaiselle se on selvä, elämän tarkoitus on elää.

Kuitenkin lähes jokaisen ihmisen elämässä on myös ajoittain näitä tylsiä hetkiä. Hetkiä, jolloin ei tiedä mitä tekisi, ja vaikka tietäsikin, niin ei ainakaan huvita. Siksipä olisikin hyvä, jos olisi joku instanssi, johon voisi näinä mitään sanomattomuuden hetkinä ottaa yhteyttä ja hankkia vähän vipinää elämään. Koska ongelmien omaksi hankkiminen ei kuitenkaan ole varsinaisesti kivaa, niin olisi näppärää, jos näitä elämyksiä voisi vaikka lainata tai vuokrata. Eipä siis muuta, kuin soitto järkytyslainaamoon ja tilaus vetämään.

Aloittelijoille ja herkkävatsaisimmille voisi olla palvelu, jossa dramaattisen kokemuksen voisi itse valita. Tietäisi edes vähän mihin on päänsä pistämässä, ja osaisi jo henkisesti valmistautua. Ja fyysisestikin. Olisihan se toki mukavaa, jos tietäisi kuinka kauan seikkailun on tarkoitus kestää, niin osaisi ilmoitella töihin ja kotiväelle, että milloin on taas käytettävissä kaikin sielun ja ruumin voimin.

Kaiken kokeneille, jotain todella järisyttävää hakeville, palvelu olisi tietenkin sellainen, että kriisi iskee aivan yllättäen, keskellä aamupalaveria tai kirkasta kuutamoa. Ja se on sitten siinä. Mitään informaatiota ei anneta. Ei mitään tietoa siitä, mikä on homman nimi, miten tulee toimia, kuka voisi auttaa tai koska se päättyy. Kaikki on nyt omissa käsissä. Siis todella omissa käsissä, kukaan ei tule apua tarjoamaan, jos ei itse ymmärrä pyytää. Eikä sitä tietenkään kriisissä oleva ymmärrä tehdä. Ihminen kriisissä, on ihminen kriisissä. Kriisissä oleva ihminen toimii kuitenkin äärimmäisen rationaalisesti, vaikkei se muista kyllä aina siltä vaikutakaan. Jos muuttuu tylsä elämä mielenkiintoiseksi itsellä, niin muuttuu se kyllä lähipiirilläkin. Kylläpä nyt kelpaa elellä, ei käy aika pitkäksi kun miettii kuinka selviäisi huomiseen aamuun, tai ensi viikkoon, tai vuoteen 2020. Sitähän ei tiedä milloin tämä päättyy…

Persoonaa treenaamassa

Aika on tämän päivän maailmassa kortilla ja kansalaisilla on kiire elämässään. Elämässä on niin paljon tekemistä, että päivittäinen ajankäyttö organisoidaan mahdollisimman tarkasti tunti tunnilta etukäteen. Työelämä ja vapaa-aika kuormittavat kohtuuttomasti ja lisäksi perhe vaatii oman osansa jo muutenkin stressaantuneen ihmisen ajasta. Ihmiseltä vaaditaan nykyään niin paljon. Ei riitä, että tekee työnsä kunnolla ja täsmällisesti ja huolehtii perheestään ja mahdollisesti muista sukulaisista ja ystävistä. On myös syötävä, liikuttava ja nukuttava. Ja kaikki on tehtävä tietysti oikein.

Jotta tästä kaikesta selvitään, tarvitaan apuvoimia, tukiverkostoja. Onneksi edistyksellinen yhteiskuntamme on valmistautunut kaikkeen ja tuottanut avun myös tähän ongelmaan. Henkilökohtainen valmentaja, personal trainer, vastaa hätään. Personal trainer on reipas, iloinen ja sosiaalinen ihmislajin edustaja, joka on kouluttautunut opastamaan ja varsinkin tsemppaamaan kanssa ihmisiään liikkumisen pariin. Silloin kun aikaa on vähän, on myös itsensä liikuttaminen tehtävä tehokkaasti ja oikein.

Tv:ssä oli keski-ikäinen mies kertomassa tästä mahtavasta tavasta toteuttaa omaa liikkumistaan. Hän oli palkannut oman personal trainerin, jonka kanssa kävi yhdessä pari kertaa viikossa kuntosalilla. Mies oli todella tyytyväinen oman valmentajansa panokseen ja kertoili antaumuksella, kuinka hän nyt vihdoin on tajunnut muun muassa sen, kuinka pakaralihaksen venytys tehdään oikein.

Koska myös syöminen on haasteellista, ovat personal trainerit hankkineet usein tietoa ravitsemuksen alalta ja yleensä sitten myös opastavat valmennettaviaan syömisen saloihin. Valmentajalta voi halutessaan saada hyvinkin tarkat ohjeet siitä, mitä päivittäin tulee syödä, kuinka paljon ja mihin aikaan. Näppärää kerrassaan.

Onneksi kuitenkin vielä joukko ihmisiä elää ihmisen elämää ilman henkilökohtaista valmentajaa.
On ihmisiä, jotka heittävät sukset umpihangelle ja suuntaavat mihin huvittaa. Kun tuntuu siltä, että nyt on liikuttu tarpeeksi, he kääntävät suksensa kotia kohti ja palaavat takaisin, eksymättä. Löytyy myös edelleen ihmisiä, jotka tietävät mitä syödä ja milloin. Useimmat tällaiset ihmiset toteuttavat syömisessään periaatetta, että syödään silloin kun on nälkä tai silloin kun on tarjolla. Ja syödään sitä mitä on. Syötyä levätään ja jos ei väsytä, niin sitten valvotaan. Illalla mennään petiin kun huvittaa ja aamulla herätään sitten kun ei enää väsytä.