sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

On äiti laittanut kystä kyllä, HK:n kääre on lampaalla yllä...

Olen taas kerran saanut ”nauttia” pussilasagnea, ranskalaisia perunoita pakastealtaasta ja jauheesta vatkattua vadelmavaahtoa jälkiruoaksi juhlalounaalla. Yäk!

Kevään juhlasesonki lähestyy. Pääsiäinen on parin viikon kuluttua, siitä muutama viikko niin on vappu ja heti kohta äitienpäivä. Tärkeitä päiviä halutaan juhlistaa kutsumalla sukulaisia ja ystäviä koteihin ja tarjoamalla suussa sulavia herkkuja ja huolellisesti valikoituja juomia palan painikkeeksi.

Vaikka lehdet pursuavat toinen toistaan herkullisempia ruoka- ja leivontaohjeita ja kokit esittelevät televisiossa taitojaan kehitellen entistä houkuttelevampia annoksia kaiken kansan ihmeteltäviksi, niin kodeissa tarjotaan eineksiä.

Oikean ruoan tarjoaminen vähenee vuosi vuodelta. Einekset ja muut valmissörsselit valtaavat myös juhlapöydät. Kummallisinta tässä on se, että einesateriointiin ovat lähteneet mukaan ne ihmiset, joiden tiedämme osaavan valmistaa hyvää, suomalaista ruokaa. En minä eineksiä eteeni saa ikäisteni tai nuorempien ihmisten kesteissä, vaan mummojen, kummien ja anoppien juhlapöydissä. Juhlaruoan erottaa arkiruoasta enää usein vain kattaus, joka onneksi on yleensä mallikkaasti hoidettu.

Jos ei jaksa, halua tai osaa valmistaa juhlaruokaa, ei sitä pidä tehdä ainakaan eineksistä. Mallia kannattaa ottaa vaikka ranskalaisista rouvista, jotka tarjoavat hyvää, juhlavaa, ammattilaisten valmistamaa ruokaa kotikekkereissään. Ja kiertää kauppojen jauheidenvaahdottajakonsulentit kaukaa.

Läheiset voi kutsua vain seurustelemaan eikä syömään. Vapun aikaan lasillinen kuohuviiniä ja tuulihattu voi olla aivan riittävä tarjottava. Nykyään jokaisella on kotona yleensä riittävästi ruokaa, joten kylään ei kenenkään tarvitse lähteä nälkäänsä tyydyttämään. Juhlalta odotan yhdessäoloa, seurustelua ja jotain pientä, mutta kunnollista naposteltavaa.

Nimim. Kotikokki minäkin

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kuka keksii oikean rakkauden

Yksi puhuu kevyestä rakkaudesta, ”kevyt suhteesta”, joka tuntuu mukavalta, mutta johon ei kuitenkaan sitouduta. Hän uskoo, että rakkaus muodostuu mieleenpalauttamisesta, muistoista rakkaasta ja yhteisistä hetkistä. Rakkautta täytyy opetella osallistumisen, auttamisen, kuuntelemisen ja jakamisen kautta. Kuinka voi väittää toisen suhdetta ”kevyt suhteeksi”? Ovatko tunteet samalla ”kevyt tunteita”? Täytyykö oikea rakkaus siis opetella? Vai muuttuuko ”kevyt suhde” oikein toimimisen oppimisen kautta ”painavaksi suhteeksi”? Onko ”kevyt rakkaus” samalla tavalla haitallista kuin kevyt savuke? Vai voisiko ”kevyt suhde” ollakin terveyttä edistävää? Ihan niin kuin kevyt maito, tai jopa rasvaton…

Toinen kertoo ”hullusta rakkaudesta”, joka repii, raastaa ja näyttää toivottomalta, mutta yllättäen siitä löytyykin jotain todella syvällä tasolla olevaa yhteyttä. Puhuminen ei välttämättä johda mihinkään, sillä puhuminen on aina analyyttistä, tunteminen ei. Kolmas kertoo, että rakkaus on kykyä pitää huolta toisesta ja ottaa vastaan huolenpitoa. Puhuminen on hänen mielestään syvää läheisyyttä ja läheisyys lisää rakkautta. Eikö voi olla rakkautta, jos ei ole mahdollisuutta pitää huolta ja hoivata? Tai ottaa vastaan huolenpitoa? Vai synnyttääkö rakkaus aina automaattisesti tämän hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen tarpeen?

Neljännen mielestä rakkaudessa on kyse jännitteestä tai energiasta kahden ääripään välillä. Kun virta loppuu loppuuko rakkaus kokonaan? Tyhjeneekö paristo kerralla vai pikkuhiljaa hiipuen? Otetaanko rakkauden vähenemiseen lääkkeeksi puhuminen ja oikeiden toimintamallien opetteleminen? Vai kannattaisiko turvautua hormonien voimaan ja kokeilla löytyisikö apu oksitosiinista tai feromoneista? Mikä se oikea rakkaus siis on? Se rakkaus jollainen rakkauden tulee olla?