Yksi puhuu kevyestä rakkaudesta, ”kevyt suhteesta”, joka tuntuu mukavalta, mutta johon ei kuitenkaan sitouduta. Hän uskoo, että rakkaus muodostuu mieleenpalauttamisesta, muistoista rakkaasta ja yhteisistä hetkistä. Rakkautta täytyy opetella osallistumisen, auttamisen, kuuntelemisen ja jakamisen kautta. Kuinka voi väittää toisen suhdetta ”kevyt suhteeksi”? Ovatko tunteet samalla ”kevyt tunteita”? Täytyykö oikea rakkaus siis opetella? Vai muuttuuko ”kevyt suhde” oikein toimimisen oppimisen kautta ”painavaksi suhteeksi”? Onko ”kevyt rakkaus” samalla tavalla haitallista kuin kevyt savuke? Vai voisiko ”kevyt suhde” ollakin terveyttä edistävää? Ihan niin kuin kevyt maito, tai jopa rasvaton…
Toinen kertoo ”hullusta rakkaudesta”, joka repii, raastaa ja näyttää toivottomalta, mutta yllättäen siitä löytyykin jotain todella syvällä tasolla olevaa yhteyttä. Puhuminen ei välttämättä johda mihinkään, sillä puhuminen on aina analyyttistä, tunteminen ei. Kolmas kertoo, että rakkaus on kykyä pitää huolta toisesta ja ottaa vastaan huolenpitoa. Puhuminen on hänen mielestään syvää läheisyyttä ja läheisyys lisää rakkautta. Eikö voi olla rakkautta, jos ei ole mahdollisuutta pitää huolta ja hoivata? Tai ottaa vastaan huolenpitoa? Vai synnyttääkö rakkaus aina automaattisesti tämän hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen tarpeen?
Neljännen mielestä rakkaudessa on kyse jännitteestä tai energiasta kahden ääripään välillä. Kun virta loppuu loppuuko rakkaus kokonaan? Tyhjeneekö paristo kerralla vai pikkuhiljaa hiipuen? Otetaanko rakkauden vähenemiseen lääkkeeksi puhuminen ja oikeiden toimintamallien opetteleminen? Vai kannattaisiko turvautua hormonien voimaan ja kokeilla löytyisikö apu oksitosiinista tai feromoneista? Mikä se oikea rakkaus siis on? Se rakkaus jollainen rakkauden tulee olla?
Toinen kertoo ”hullusta rakkaudesta”, joka repii, raastaa ja näyttää toivottomalta, mutta yllättäen siitä löytyykin jotain todella syvällä tasolla olevaa yhteyttä. Puhuminen ei välttämättä johda mihinkään, sillä puhuminen on aina analyyttistä, tunteminen ei. Kolmas kertoo, että rakkaus on kykyä pitää huolta toisesta ja ottaa vastaan huolenpitoa. Puhuminen on hänen mielestään syvää läheisyyttä ja läheisyys lisää rakkautta. Eikö voi olla rakkautta, jos ei ole mahdollisuutta pitää huolta ja hoivata? Tai ottaa vastaan huolenpitoa? Vai synnyttääkö rakkaus aina automaattisesti tämän hoivaamisen ja hoivatuksi tulemisen tarpeen?
Neljännen mielestä rakkaudessa on kyse jännitteestä tai energiasta kahden ääripään välillä. Kun virta loppuu loppuuko rakkaus kokonaan? Tyhjeneekö paristo kerralla vai pikkuhiljaa hiipuen? Otetaanko rakkauden vähenemiseen lääkkeeksi puhuminen ja oikeiden toimintamallien opetteleminen? Vai kannattaisiko turvautua hormonien voimaan ja kokeilla löytyisikö apu oksitosiinista tai feromoneista? Mikä se oikea rakkaus siis on? Se rakkaus jollainen rakkauden tulee olla?
